10.8.2014

Anteeks tää parin viikon tauko taas. On vaan sattunu kaikenlaista. Oon kiertäny nyt päihdeasemat ja sairaalat läpi. Pian on sossupalaveri. Huostaanotto oli jo lähellä ja yks päivä menin pakkolähetteellä mielisairaalaan, mut sinne ku päästiin niin todettiin et osastolle ei nyt pakkohoidon kriteerit riitä ja en tosiaan ite sinne halunnu joten nyt oon vaan ollu kotona. Me katotaan miten tää lähtee sujuun yms. Saan myös oman tukihenkilön ja ens viikolla on palaveri mun hoitotiimin kans. Et tiivistettynä tämmönen loppukesä on ollu. Huomenna alkaa koulu, en vaan jaksais. Kesä meni aivan liian nopeesti. Väsyttää jo lääkkeitten takia sen verran et pakko mennä nukkumaan.

23.7.2014

Tiedättekö sen tunteen, kun teillä on joku ihminen elämässä, semmonen jota kohtaan tunteet on tosi ristiriitaset. Et rakasta sitä etkä välttämättä tunne niin paljon vetovoimaa häntä kohtaan kun voisi olettaa, mutta et halua päästää irti. Haluut pitää kii siitä hyvästä mikä siitä kuitenkin seuraa. Mulla oli tämmöinen ihminen mun elämässä. Se oli ihminen johon en voinut luottaa enkä kuvitellakaan saavuttavani jotain vakavaa, mutta se ihminen sai mut nauraan. Sen ihmisen läheisyys tuntui hyvältä. Ja mä menetin sen. Oonhan mä sitä itsekin tässä miettinyt, mutta se kun tiiät et se on nyt oikeesti loppu.. se sattuu. En mä sitä edes niin paljon murehdi, ollaanhan me vielä tosi hyviä kavereita. Se pieni kipinä on silti poissa.

Mua ahdistaa kaikki muu. Siis ihan kaikki. Jokainen asia ja tilanne mun elämässä tuntuu nyt niin vaikeelta ja jotenkin häpeälliseltä. En kestä olla minä. Ihan oikeesti, oon niin kyllästynyt näihin tunteisiin ja ahdistukseen. Haluan kuolla. En jaksa enää.

Sorruin myös viiltämään pitkästä aikaa. Viimeksi joskus pari viikkoa sitten. Inhoon itseeni. Oon niin hukassa tän kaiken kanssa, en tiedä mitä reittiä mun pitäis lähtä kulkemaan. Kaikkialla on pelkkää mustaa, ei missään mitään valoa. Ei merkkiä miten mun pitäis toimia, kukaan ei auta mua. Oon yksin, ihan hukassa. Haluisin alottaa mun elämän uudelleen. Tehdä kaikki jutut eri lailla. Reagoida tilanteisiin eri tavalla. Muuttaa asoita niin ettei ne olis nyt niin vaikeita. Ne on niin solmussa just nyt. Niin solmussa et mun pää hajoo jos yritänkään aukoa niitä solmuja. 

22.7.2014

Mä itken. Itken pitkästä aikaa vaan mun pahaa oloa. Yleensä en kykene itkemään vaikka kuinka ahdistaisi, oon vaan niin tyhjä. Yleensä itken vain silloin kun jotain tavallista "dramaattisempaa" tapahtuu. Mut nyt mä itken. Tai ainakin kirjoitan tätä vedet silmissä. Mulla on paha olla. Oon juonut taas. Tällä kertaa yksin. Ja siitä tuli jotenkin niin paljon parempi olo. En ikinä pystyisi kirjoittamaan näitä nimellisenä. Tää tuntuu niin häpeälliseltä. Kuulostan pikkuteiniltä joka valittaa kun kaveri feidas. Oiski niin.. Mä vaan jaksan miettiä sitä miks mullle tapahtuu näitä asioita. En pääse niistä yli. Haluun apua, mut samalla en haluukkaan. En halua mitään erityisjuttuja, ei mun kavereilla oo tämmöstä. Haluun selvitä yksin. Mut mä en vaan selviä. Haluaisin satuttaa itteäni vaan siks et alkasin itkee, en vaan pysty siihen enää kunnolla. Haluun kyynelehtiä kaiken ulos edes hetkeks. Oon varma et se johtuu näistä lääkkeistä, ne tekee musta täysin tyhjän. Inhoon itseeni ja koko mun elämää.

En tiedä saanko itseeni oikeesti enää ikinä kuntoon. Oon nyt kolme vuotta ollu niin pohjalla et olisin oikeesti voinut tappaa itteni millä hetkellä hyvänsä. Ajattelen aina et ei, kyllä mä selviän, haluun tuntea se onnellisuuden. Mut en mä oikeesti tiedä osaanko enää elää normaalia elämää. En osaa päästää menneisyydestä irti. Kelaan niitä aikoja ja tapahtumia koko ajan mun mielessä. Samalla mietin miten paska tuuri mulla on ollut tän kanssa, sitä miten kaikki on koko ajan hajonnut enemmän ja enemmän. Ja kukaan ei tajua sitä, kukaan ei tajua miten muhun sattuu.

20.7.2014

Mua vituttaa. Mun porukat tietää et oon ahdistunut ja masentunut ja mä tiedän että voin helpottaa sitä alkoholilla. Silti ne jyrkästi kieltää sen. Mulle riittää pari bisseä, se et saan edes maistaa sen. Siitä tulee jo niin paljon parempi olo. Mun pää hajoo, en kestä olla selvin päin. Tänään loppu neljän päivän putki ja mua kuumottelee. Vielä neljä päivää ja pääsen juomaan. Silloin kukaan ei oo vahtimassa mua. Oon istunut koko päivän himassa, en jaksa liikkua tai mitään. Kukaan ei kaipaa mua. Mua väsyttää ja ahdistaa. En pysty itkemään. Haluun vaan pois. Onneks mulla on röökiä. Ja huomenna saan kaljaa. Mut ne pitää säästää. Yhden voisin juoda.. Jopa mun poikaystävä kieltää mua juomasta ja sanoo ettei se jaksa katella sitä. Vittu kukaan ei tajua mua, kukaan ei tajuu miten mua ahdistaa. Mulle jopa ehdotettiin osastoa tän takia. Mitä vittua.

17.7.2014

Yksinäisyys, se tunne et sulla ei oikeesti ole ketään joka tajuais sua. Vaikka sulla on ihmisiä ympärillä. Muistan nää viimeset kaks vuotta, jotka itkin sitä kun mulla ei ole kavereita. Pääsin koulusta kotiin ja itkin siellä yksinäisyyttäni. Mulla ei oikeasti ollut ketään kenen kanssa viettää vapaa-aikaa. Nyt vaikka oon tutustunut uusiin ihmisiin joiden kanssa hengailen päivittäin, itken samaa asiaa. Sitä kun mulla ei ole paikkaa täällä, en ole kenellekkään se tärkein ystävä. Haluaisin jäädä makoilemaan sänkyyn koko loppu lomaksi. Mut sit itkisin sitä kun en tee mitään. Tai itkisin ja itkisin, en mä osaa enää edes itkeä. Mulla on niin tyhjä olo. Mulla on ikävä sitä kaikkea minkä oon menettänyt. Tämmöisten asioiden kautta oon oppinut kunnioittaan ja arvostaan asioita joita mulla on. Niinkin normaali asia kuin viikonlopun vietto perheen kanssa.. Se ajatus ettei niin tule enää koskaan käymään. Vaikka mun sisarukset ja äiti on muualla, se oli mulle silti perhe. Ne ihmiset keiden kanssa jaoin arkeni. Mulla ei oo enää sitä normaalia rutiinia. Se kun tiedän etten voi mennä soittelemaan pianoa milloin tekee mieli tai puhumaan siskojen ja veljien kanssa, se syö mua niin paljon. Miten tää eroahdistus voi olla näin kova vaikka toinen osapuoli ei ollu mulle edes mitään sukua. Oon jo kerran kokenut sen kun ihan omat vanhemmat eroaa, sit tää. Tää tuntuu aivan yhtä pahalta.

Tunnen itseni niin säälittäväks ku roikun menneissä. Sit myöhemmin ikävöin niitä hetkiä mitä en sillon arvostanut ja missä hetkissä en ollut läsnä. Inhoon mun elämää, suren mun isän puolesta joka on nyt yksin kun mäki oon koko ajan menossa. Ryyppään ja valehtelen sille päin naamaa. Poltan tupakkaa ja pilaan elämääni. Oon kyllästynyt tähän. Haluun pois täältä, kokonaan pois. Inhoon näitä ihmisiä ja oon niin täynnä tätä kaikkea.

16.7.2014

Anteeks todella paljon etten oo kirjotellu. Mulla ei oo jotenkin aikaa tai voimaa semmoseen. Ja tunnen itseni idiootiksi kun en osaa selittää mitä tunnen. Oon viimeksi kirjottanu kauan aikaa sit ennen koulunloppuja. Peruskoulu lusittu, vihdoin. Silti kaipaan sitä tuttua ja turvallista ympäristöä. Siellä tiesi minne mennä ja mistä kaikki luokat löytyy. Siellä mun piti vaan sanoa että paha olo ja olisin päässyt kotiin lepään. Nyt täytyy mennä taas kohti uutta ja pelottavaa asiaa, ammattikoulua, johon ei hakenut kukaan mun tutuistani. Tiedän etten tule pärjäämään. 

Tässä näinkin lyhyessä ajassa kun tää pieni postaustauko on tapahtunut aivan helvetisti asioita, jotka on taas muuttanut mun elämää aivan liikaa. Taas tuli uusi avioero ja sitä kautta muutto. Vaikka mulla oli siellä todella paha olo aloin jotenkin tottua kaikkeen. Totuin siihen miten istun lauantai-illat yksin kotona koneella ja katon tv:stä sarjoja perheen kanssa. Vaikka se aika mitä siellä asuin kamppailin kokonaan masennuksen ja itsetuhoisuuden kanssa, mulla on silti ihan helvetin ikävä sitä. Koska kaikki on taas rikki. Ne pienet kulmat mun elämästä jotka olin saanut liimattua takaisin yhteen hajotettiin. Ja tää oli vielä päätös johon mulla ei ollut mitään valtaa. Mulla on niin paha olo, kohta loma on ohi ja oon taas yksin. Ja tiedän et tuun murtuun. Mulla on ikävä sitä aikaa kun en oikeesti tajunnut mistään mitään. En oo päässy psykologille tai minnekkään muuallekkaan yli kuukauteen. Sen huomaa. Seuraava aika on vasta elokuun puolessa välissä. Ei jumalauta. Ajattelin puhua mun äitipuolen kanssa siitä kuinka haluun oikeesti jotain apua. 

Oon ryypännyt vapusta asti, vähintään kerran viikossa. Lääkkeiden kanssa. Mun elämä on täysi sekasotku. Välillä oksentelen jo parin juoman jälkeen koska mun maksa ei luultavasti kestä enää tätä menoa. Ja tässä yksi kännireissu sitten tein todella pahan virheen, josta tulen luultavasti kärsimään vielä pitkään, pilasin taas osan terveydestäni. Mun elämä on niin helvetin tyhjää, ainoa asia joka siihen tuo jotain sisältöä on humala. Silloin mä en murehdi asioita. Yleensä. Joskus se menee sellaiseksi itsesääliangsti fiilikseks kun juo tarpeeks.

Oon alkanu miettiin miten koko ajan menetän ja menetän ihmisiä ympäriltäni. Ihan tosissaan. Aluks meillä oli koko perhe kasassa, sit tuli avioero. No me jäätiin äidille mut sit pienten seikkojen takia mun ja äidin välit meni täysin paskaksi ja jouduin muuttamaan isälleni. Menetin suurimman osan kavereistani kun ne jäi toiselle puolelle suomea ja samalla normaalin kontaktin sisaruksiin ja äitiin. Myös sukulaiset jäi muualle. Ehdin tottua asumaan hetken aikaa uuden perheen kanssa kunnes nyt sekin hajos. Nyt asun enää yksin isän kanssa. Mitä vittua. Millon tää oikeesti loppuu vai onko tää joku merkki, et tää elämä ei oikeesti kuulu mulle. Haista jumala vittu.

11.5.2014

Äitienpäivä on mennyt hyvin. Ärsyttää vaan tää meidän koko perheen ja sukulaisten tilanne, jota ei pysty aivan yhdessä postauksessa selittään jos edes ollenkaan.. Eli aika tavallisella meiningillä mentiin. 

Näin käy joka vuosi, vähän ennen kesää mulla tulee se et jotenkin sosialisoidun enemmän, käyn ulkona ja näin mutta mua ahdistaa silti. Kesäisin osaan jotenkin sivuuttaa sen ja tavallaan se vaan pitkittää mun paranemisprosessia. En vaan halua potee sitä kaikkea just sillon kun pitäs saada tehdä kaikkea, elää vapasti ilman ahdistusta ja masentuneisuutta. Sit ku kesä loppuu vaivun taas siihen omaan koomaani, jättäydyn varjoon enkä enää käy ulkona. Tavallaan haluaisin että ois koko ajan syksy, mulla ei ois sitä painetta jotenkin "suorittaa" mun elämää, elää normaalia mun ikästen elämää, vähän rellestää pitkin kyliä. Haluaisin vaan maata kotona ja katsoa synkkää maailmaa, kun ulkona sataa ja pimeä tulee aikaisin. Mutta paineet tulee silti ja sitä myötä ahdistus. En osaa käsitellä mun tunteita yhtään. Enkä enää oikein itekkään saa ajatuksiani kiinni. Ärsyttää vaan kun näin käy _aina_, haluan elää siinä mun pahassa olossa, se on niin turvallinen, mutta samalla taas parantua ja oikeesti alkaa elää mun elämää.

5.4.2014

Unohdan aina päivitellä blogia. No siellä uudessa paikassa vaan kyseltiin perusjuttuja, pari aikaa on nyt varattu ens viikolle ja sit katotaan mitä mulle tehdään ja missä hoitoa jatketaan. Joten vielä en osaa oikeen sanoa mitään. Mua ärsyttää niin paljon kun en osaa puhuu, se tuntuu jotenkin niin vastenmieliseltä alkaa selittää f2f jollekkin ihmiselle sun omia ajatuksia ja tunteitas vaikka päässä ne tuntuis ihan järkeviltä. Mulla oli tällä viikolla vanhassa paikassa aika enkä osannu puhuu siel mitää järkevää. Ne ei vaan tajuu ettei mulle auta viiltelyyn mitkään helvetin kuminauhajutut tai lenkkeily. Mistään ei tuu sitä tunnetta kun saat veren valumaan ja näät sun arpes. Vaikka inhoon ja kadun niitä. Sitä tunnetta ei silti voi korvata mitenkään. Nytkin ihan hirvee himo viillellä ja ahistaa ja masentaa. Oon niin yksinäinen etten oikeesti kestä, mun elämäs ei oo mitään sisältöö. Eikä kukaan tajuu mua.

16.3.2014

Hui, oon kirjottanu viimeks kuukaus sitten.. Nyt kuitenkin päätin tulla vähän päivittelemään. Mulle laitettiin lähete parempaan paikkaan sieltä entisestä ja huomenna ois eka käynti vanhempien kanssa. Pelottaa, että tajuaako ne siellä ollenkaan ja osaako mun vanhemmat siellä mitään sanoa. Aina ne selittää jotain iha omiaan. Jännittää että ne lähettää mut takas sinne vanhaan paikkaan josta en saa mitään apua. Oon pystyny oleen nyt viiltelemättä mut mua ahistaa ihan sikana kesä ja muutenkin kevät.. En halua elää kesää, en haluu kokee sitä yksinäisyyttä.. Tuntuu etten vaan pysty siihen. Oon huomannu miten paljon mun sisäl on asioita, jotka pitäis puhuu ulos. Meillä oli isän kanssa riitaaki. Nyt tällä viikolla on muutenki taas ollu pahempi olo. No mut, tuun varmaa huomenna päivittään että mitä siellä sanottiin ja miten mun hoito jatkuu. Oon muuten jättänyt ottamatta aamulääkkeet, vaikka mun piti syödä niitä just huomiseen asti et vaikuttaako ne mitenkään. Niistä tulee vaan niin turhautunu ja saamaton olo. Ne vaan pahentaa ahistusta. 

15.2.2014

Ihmiset, kommentoikaa ja liittykää blogini lukijaksi! Vaikka kirjoitan tätä enempi itselleni niin olisi silti kiva jos saisin kirjoituksiini ja ajatuksiini muitakin näkökulmia. Ja olishan se kiva tietää että jotain kiinnostaa mun kirjotukset! 

No mutta, pelottaa että oon sairastumassa mahatautiin kun semmosta on nyt liikkellä mun lähipiirissä ja inhoan sitä tautia.. Toivottavasti en sitten saa tartuntaa. Mulla on ollu tänään tosi paska päivä, tää on kadonnu ihan olemattomiin, en oo tehny yhtään mitään. Vuokrasin kaks leffaaki enkä oo vielä ees alottanu ekaa ja kello on puoli kymmenen. On ollu vaan kauhee hinku mennä sinne junaradalle.. Mut sinne on niin pitkä matka etten jaksa lähtä ilman tupakkaa käveleen sinne. Mul täytyy aina olla röökit mukana jos lähen jonnekki yksin, se on varmaa yks osa sitä tapariippuvuutta. Jos mulla ois tarpeeks tupakkaa voisin lähtä vaikka kävelee toiselle puolelle suomea. Mutta nyt ei oo ja pää on sen takia vitun kipee. Mietin koko ajan kuolemaa ja se ahdistaa mua. Tavallaan haluan parantua ja nähdä millasta mun elämä tulee oleen sit terveenä, mut en oikeesti nää mitään mahdollisuutta parantua. Tuntuu et oon jo aivan lopussa, en edes osaisi elää normaalia elämää. Haluan pakoon tätä kaikkea.

14.2.2014

Ystävänpäivä mutta mä olen yksin ilman ystävää, makaan sängyssä ja mietin milloin olisi sopiva päivä tehdä itsemurha. Mun tekee koko ajan mieli mennä sinne radalle, mulla on samanlainen olo siitä kun viiltelystä. Ärsyttää vaan kun se on ihan autotien vieressä ja yläpuolella menee pyörätie josta näkee radalle. Haluan vaan mennä sinne miettimään mut en halua et kukaan näkee mua ja soittelee jotain ambulansseja. 

13.2.2014

Oon niin ahdistunut koko ajan. Mulla on niin outo olo koko ajan, semmonen et haluun kuolla, haluun pois tästä kaikesta mut samal semmone et en voi tehä niin ja idosdjf. En osaa edes selittää. Oon taas viillellyt, mut mulla on psykologi maanantaina.

Oon ollu pari päivää poissa koulusta tällä viikolla henkilökohtaisista syistä. Olin todella huolissani mun ystävästä mutta en kirjoita siitä nyt enempää. Oon vaan miettinyt itsemurhaa ja sitä miten odotan sitä päivää kun vihdoin uskallan tehdä sen. Musta vaan tuntuu, ettei tääl oo ketään joka ei pärjäis ilman mua. Mun vanhemmilla on monta lasta ja jokaisella mun kaverilla on paras kaveri, joku mua parempi.

Vaikka mun kotipaikkakunnalla ei oo juna-asemaa niin täältä menee päivittäin matkustajajunia ohi. Tänään mä kävin siellä radan varressa. Mun sydän melkeen pysähty kun olin parin metrin päässä kiipeämässä ylöspäin radalle kun yhtäkkiä mun ohi kiitää juna. Kävin matkalla ostamassa limsan kaupasta, joten mietin et jos en olisi käynyt, istuisinko tässä kirjottamassa? Se oli niin lähellä. Mutta se ei saanut mua perääntymään, kiipesin radalle ja seisoin siinä aika kauan miettimässä. Miltä se tuntuis jos näkis junan ajavan kohti yli 100km/h nopeutta?

10.2.2014

Miten voi ahdistaa näin paljon? Ajattelin taas miten paljo mun viikkoon mahtuu tekemistä kun vähemmästäkin ahdistun. Ensimmäisenä tietenkin koulu josta juuri ja juuri selviä, toisena harrastus joka vie kaksi päivää viikosta koulun jälkeen, ettei niiden jälkeen enää oikeen ehdi muuta tehdä, toinen harrastus johon menee noin 3 päivää viikosta, kohta mulla alkaa työt johon menee ainakin 9 tuntia. Saatana mää kuolen. Ahditaa ja itkettää mut tuntuu etten voi sanoo tästä kellekkään koska pettäisin ne. Mul on huomenna salipäivä ja oon ostanut itelle uusia salivaatteita joten jos menen nyt sanomaan että tekee mieli viiltää ja kuolla niin rahat menee hukkaan jos en huomenna sit menekään salille. Viikonloppuna mulla on mahdollisesti töitä eli en voi tällä viikolla sanoa koska siellä petyttäisiin minuun. Vittu kun mulla menee järki itteni kanssa. Tekisi niin mieli hypätä sinne junaraiteille ja odottaa junaa. VITTU

7.2.2014

Vihdoin viikonloppu, ihanaa.. Pääsen hautautumaan omiin ajatuksiini ja lepäämän viikon jäljiltä. Mulla oli psykologi torstaina. Oon aina ajattelut et oon hyvä puhuun tunteistani ja tavallaan osaan järjestellä niitä pääni sisässä, mut tuolla ollessa tajusin miten vaikea mun on sanoa ääneen jollekkin miltä musta tuntuu. Me käytettiin semmosia tunnetilakortteja joissa oli erilaisia tunteita (masentunut, surullinen, iloinen, pelokas, turhautunut etc) ja mä valitsin sieltä n. 8 korttia, jotka kuvas mun tunteita. Yksi niistä oli pelokas. Mua pelottaa että tapan itseni, koska tiedän et voisin tehdä sen. Psykologi kyseli multa niistä ja kaikkeen vaan vastaan "en tiedä", "en osaa sanoa". Vaikka osaan. Pelokasta se mietti eniten, että mikä mua pelottaa. Vasta ajan ollessa loppu sain sanottua sen. Ja se vaati todellisia ponnistuksia. En tiedä miksi mulle on niin vaikea sanoa tunteitani ääneen. Jotenkin mua pelottaa, että muut ei tajua ollenkaan mitä tarkoitan ja et ne jotenkin ajattelis mun olevan naurettava tai muuta tollasta.. En tiedä..

4.2.2014

Hei ja anteeksi todella paljon et oon kokonaan jättäny kirjottamatta. Elossa kuitenkin vielä ollaan, toistaiseksi. Mulla oli lääkärikäynti ja sain tietää et laitetaan lähete jonnekkin tutkimusosastolle tms. En oo aivan varma miten homma menee. Siinä kuitenkin kestää jonkun aikaa päästä sinne joten käyn vielä vanhalla psykologilla jonkun aikaa. Sain myös helpotetun lukkarin taas vaikkei se paljo paskaakaan helpota.

Tänään oli yksi niistä päivistä kun teki mieli lähtä oikeasti jonnekkin ensiapuun ja kertoa et meinaan tehä itsemurhan. Kun ei vaan jaksa, kun ei jaksa ottaa apua vastaan ja lähtä osastoille yms mutta ei jaksa tätä arkea ja elämää. Kun on niin voimaton kaikkea vastaan. Viiltelykin vaan jatkuu ja jatkuu. Meidän läheltä kulkee junarata josta päivittäin menee ohi monta junaa. Nopea ja kivuton kun sen alle hyppäisi. Oon tosissani alkanut miettiin sitä, lääkkeiden popsimisen ja sitä kautta vatsahuuhtelun/elinsiirron se voittaa leikiten.

15.1.2013

Huh, ei koulua tänään eikä huomenna. Ihanaa. Ollaan oltu yhteydessä mun hoitotiimiin ja ylilääkäriin ja asioita selvitellään. Seuraava oma tapaaminen lääkärin kanssa muuttuikin niin että huoltajan täytyy tulla mukaan. Kuulemma suunnitellaan hoitoa uudelleen. Mutta ei siitä sen enempää. Oon tässä miettiny miten mul on ollu heti vähän kevyempi olo kun sain kerrottua mun huoltajille näistä ajatuksista, et oikeesti haluan kuolla. Tajusin myös että mulla on oikeus tuntea näin, mä oon masentunut enkä voi sille mitään. Se saattaa helpottaa välillä hetkeksi, mutta pohjimmiltaan oon todella onneton, eikä se lopu ennen kun saan oikeeta hoitoa. Just toi mua vaivaa monesti, tuntuu et oon jotenki huono ihminen kun tartten tommosia erikoisjärjestelyjä koulussa yms. Et en pärjää samanlailla ku muut. Mut se ei lopu ennen kuin otan itseäni niskasta kiinni ja suostu hoitoihin. Suostu parantumaan. Ja suostu ottamaan apua oikeesti vastaan.

14.1.2013

En jaksanut kirjoittaa eilen kun oli niin paljon ajateltavaa sen psykologin jälkeen. Siitähän ei mulle itelle suoranaisesti ollu hyötyä mut sain kerrottua viiltelystä ja näistä itsemurha ajatuksista. Sanoin myös etten koe tän auttavan mua mitenkään, kun oon tuolla nyt jo vuoden käynyt niin ois siinä ajassa pitänyt huomata ainakin jotain muutosta. Päin vastoin kaikki on mennyt pahemmaksi. No sen piti tietenkin soittaa jollekkin mun huoltajista ja tämän kyseisen henkilön kanssa, jolle on hän oli soittanut juteltiin asiasta. Hän kertoi että oli luullut asioiden menneen paremmin ja huolestui kun kuulin esim. viiltelyn tulleen takaisin kuvioihin. No me selviteltiin asioita ja soitettiin jollekin ylilääkärille, joka lupas puhua mun kanssa työskentelevien ihmisten kanssa asioista ja selvitellä muita mahdollisuuksia. Kertoi myös osastosta yms, mutta en ihan mielelläni sinne haluaisi mennä vaikka onkin näin paha olo. Tiedän että teksti on tosi sekavaa luettavaa mutta ei voi nyt mitään. Yritän selvitä loppu illan taas.

12.1.2013

Apua, huomenna psykologi, pelottaa. En tiiä mitä sanoisin sille kun ite oikeen pyysin päästä aikaisemmin. Mut en vaan kestä enää. En osaa enää elää, ahdistun siitä kun en jaksa kuunnella lempimusiikkiani.. Vittu oikeesti en kestä tätä. Kuitenkin jos sanon et mulla on paska olo et haluun kuolla ja viiltelen taas niin se sanoo et johtuu siitä kun lopetin aamulääkkeen syönnin. En tiiä pitäskö kertoo siitä. Tiedän vaan ite et se ei johdu siitä, silloin kun söin oli ihan samanlainen olo. Eilen illalla taas viiltelin.. Koko ajan vaan tekee mieli viiltää. Ärsyttää. Ärsyttää myös kun huomenna on koulua mut onneks se psykologi on kesken päivän niin pääsee lähteen aikasemmin.

Mua pelottaa tulevaisuus, ihan sairaasti.

11.1.2013

Pakko oli tulla kirjottaan kun ei oo mitää muutakaan. Mun pää on iha sekasin. Mua pelottaa se psykologi, toisaalta haluisin et se ottaa mut tosissaan eikä oo vaan sillai "voivoi.. no yritäppäs pärjätä" niin ku joskus ku en ihan aina sille totuutta kertonut, mut toisaalta en haluis et joutusin mihinkään. Oon miettiny ihan oikeesti itsemurhaa, kaikkein eniten mua täs karmii se miten tyynesti suhtaudun siihen. Ihan ku se ei ois mitään. En vain oikeesti nää sitä valoa tunnelin päässä, en pysty ajattelemaan mun tulevaisuutta, en vaan nää itteäni elossa ees ens kesänä. Onko mun aika oikeesti tullu. Söikö tää mut näin nopeesti elävältä.

11.1.2013

Heräsin, makoilin pari tuntia sängyssä, kävin suihkussa, katsoin jakson lempisarjastani, lahnasin sohvalla, siirryin makaamaan sänkyyn, kävin tupakalla, menin takaisin sänkyyn ja nyt olen koneella. Ei varmaan kuulosta ihan jokaisen 15-vuotiaan tytön lauantai päivältä. Mut tämmöstä se on mulla aina. En tee yhtään mitään ja se on niin turhauttavaa, vaikka en edes halua tehdän mitään. Yöllä nukkumaan mennessä aloin miettimään tätä kaikkea. Sitä miten paljon haluan oikeasti parantua ja olla kunnossa, mutta tuntuu että se on mahdotonta enkä löydä enää mistään voimia siihen. Olisi hirveä ajatus joutua osastolle vaikka tiedän, että ainoastaan se estäisi mua viiltelemästä. Mietin vaan sitä miten haluan lopettaa tän kaiken. En vain jaksa, tuntuu että itsemurha on ainoa keino. Vaikka haluaisin asian olevan toisin. Ylihuomenna sitten psykologille, pelottaa mitä se sanoo jos kerron kaiken rehellisesti.

10.1.2013

Istun kotona. Koneella. Yksin. Taas.. Nyt on vielä perjantai. Tämä on yksi hetkistä jolloin mieleeni pursuaa miljoona ristiriitaista ajatusta "tämä on syy miksi haluan parantua" "en halua olla yksin" "haluan olla yksin" "voisin samantien tappaa itseni"

Tuntuu etten kuulu tähän maailmaan enää. Käyn vain koulussa eikä ihmiset siellä ole minulle tärkeitä enkä minä heille, emme koskaan näe vapaa-ajalla. Olen menettänyt sosiaalisen elämäni ja se koko tässä jutussa varmaan sattuu eniten. En vain kestä sitä kun muut kirjoittavat facebookiin hauskasta illasta tai lisäävät instagramiin kuvan jostain kotibileistä. Joihin kaikki on kutsuttu paitsi minut. Ennen kuuluin näihin piireihin, ennen mulle viestiteltiin et missä meen. Nyt istun vain yksin ja tunnen oloni surullisemmaksi kuin koskaan ennen. Ja haluan kuolla. Vaikka jollain tapaa haluan vaan että ihmiset tajuais miten paha olo mulla on, mut mua pelottaa tulevaisuus. En enää tiedä onko sillä mitään mitä tarjota. Tuntuu että olen vain suoraan sanottuna elänyt elämäni. Mitä sit jos parannun tästä? Millasta mun elämä on? Onko mulla vieläkään hyviä kavereita? Kaivataanko mua mihinkään? Masennunko uudelleen ja lopulta kuolen? Eikö olisi sama asia tappaa itseni jo nyt kuin kärsiä tätä monta vuotta kestänyttä helvettiä? 

ps. sain uuden ajan vanhalta psykologiltani, pääsen sinne siis jo ens viikon alussa!

9.1.2013

Oon niin sekasin. Aattelen et haluan kuolla, samaan aikaan mietin miten oikeesti haluaisin vaan parantua ja et kaikki ois hyvin. Haluan viilellä ja sitten kun teen sen alan itkemään kun viillot ovat yhä syvempiä ja syvempiä joka kerta ja miten arvet tulevat näkymään. En kestä tätä. Haluan kuolla mutta samalla elää. Haluan olla yksin, velloa tässä surussa mutta samalla alkaa elää mun elämää. Oon jo menettäny sen kaiken, tunnen olevani niin mitätön. Enkä pysty sanomaan tästä kenellekkään. Mut silti tarvin apua enemmän kun koskaan.

8.1.2013

Huh huh mikä päivä, lähdin aamulla puoli kasin aikaan ja palaan illalla vähä enne seittemää. Vittu. Koko päivä kaikkia opiskelujuttuja, mun päätä särkee ja väsyttää ihan helvetisti. En oikeesti vaan kestä olla koulussa, se on yhtä tuskaa. Koko ajan ahdistaa, lasken vaan tunteja siihen ku päästään. Tänään vielä lintsasin viimeisen tunnin ja silti.. yh. Oon iha jumissa. Oon ollu kaks päivää koulussa ja tuntuu et nyt jo pitäs päästä uudelleen lomalle lepään. Haluun jo sen ajan sieltä lääkäriltä, miksei ne nyt voi ilmottaa sitä. Toivottavasti se on pian koska en pian enää jaksa tätä. Tekee mieli tupakkaa, poltin viimeks eilen päivällä. hsifhisdufjusidfj. Miksen voi olla 18, vois vaan kävellä kauppaan ja ostaa niin monta askia kun vaa rahaa riittäis. Ja haluun kans hierojalle. Mun niskat on niin jumissa että sattuu koko selkään. En oo taaskaan ottanu aamulääkkeitä, lomalla otin ne vain pari kertaa ja muuten oikeestaan jättäny kokonaan pois kun ei tunnu et niistä mitää hyötyy ois eikä oo tullu haittavaikutuksiakaan vaik lopetin syönnin. Vähän sekava postaus tänään. Tekee mieli vaan viillellä mut samaan aikaan tekee mieli nukkua koko loppu elämä. 

7.1.2013

Oonpa innostunu kirjottamaan, iha niinku aina kun tekee uuden blogin. Toivottavasti tää innostus nyt pysyy! Mulle kuuluu todella huonoa. Tänään oli eka koulupäivä loman jälkeen, huhuh... Ensimmäiset kolme tuntia sinnittelin mutta sit oli pakko päästä muualle ja kävin syömässä, mutta palasin koululle ja istuin puolitoista tuntia vessassa.. olin niin ahdistunut, meinasin jo mennä sanomaan kuraattorille etten kestä enää, että haluan tappaa itseni, viekää mut jonnekki. No en sitä tehnyt, mutta viiltelin. Ärsyttää kun siitä tulee niin hyvä olo.. Oon vaan niin lopussa, tiedän että pian tuun kuolemaan. En uskalla sanoo sitä porukoille ku ne veis mut johonkin päivystykseen mut äh.. se tuntuu jotenki niin häpeälliseltä ja alentuvalta mennä sanoon "hei äiti ja isä, haluun tappaa itseni ja viiltelin tossa hetki sit".. No isä soitti kuitenkin mun entiselle psykologille, joka lupas hoitaa uuden ajan lääkäriltä. Helpottavaa, että pääsen kertomaan näistä ajatuksista mutta toisaalta pelottaa et tää pilaa kaiken. Et mun koulu menee päin vittua ja sen myötä kaikki muu. Tuntuu et vajoan vaan alemmas ja alemmas täs yhteiskunnassa, et kaikki menee päin helvettiä.

6.1.2014

Kello on 19.12, olen ollut kotona pari tuntia ja ehtinyt tahria housut vereen. Ah mikä fiilis kun vihdoin pääs viiltään.. Porukat mesos mulle jotain et jos mun agressiivisuus kohtaukset ei lopu niin joka kerralla soitetaan ambulanssi ja päivystykseen. Sama homma jos löytyy viiltojälkiä/teriä. Ja kaikki on sovittu myös lääkärin ja sairaanhoitajan kanssa. Vituttaa kun mulla ei oo vieläkään uutta aikaa sinne lääkärille, haluun päästä kertoo et oon viilelly ja et toi apu ei riitä. Ennen valehtelin olleeni viiltelemättä, mutta nyt tuntuu että pakko saada sanottua ettei mulla mee niin hyvin ku ne siellä olettaa! Kun sain lääkkeet multa helpotettiin myös koulunkäyntiä mutta kumpikaa ei auta paskaakaan. Aijon sanoa etten voi olla enää viiltelemättä ja että ajattelen itsemurhaa päivittäin. Toivon, että ne ottaa tosissaan.. En jaksa tätä rutiinia enää, en jaksa olla koulussa ja sit yksin kotona. Oon niin väsynyt elämään.

Sillon ku alotin viiltelemään mulla ei ollu läheskään näin paha olo kun nyt viimeset puoltoista vuotta on ollu. Mut meillä oli ongelmia kotona ja jäin vaan siihen samantien koukkuun. Viiltelin monta kertaa päivässä koko kevään. Keksin tekosyitä miksi mulla oli sideharsoa olkavarressa yms. Silloin en välittänyt jäljistä. Lopetin 2012 kesäksi mutta muuton jälkeen viiltelin satunnaisesti. Se ei ollut niinkään semmosta pakonomaista ja mulla ei ollut niin iso tarve siihen vaikka olinkin paljon huonommassa kunnossa. Viiltelin silti, varmaan saavuttaakseni sen saman fiiliksen kuin aikaisemmin. Nykyään homma on taas lähtenyt lapasesta. Viiltelen joka päivä, enkä välitä arvista. Tuntuu että ne ei tuu häirittee koska en elä pitkään. Pian on taas kevät ja sit kesä ja kaikki näkee nää, musta tuntuu et jossain alitajunnassa oon varma et tuun kuolemaan ennen kesää..

5.1.2014

Tässä taas, aloittelemassa uutta blogia niinkin kulutetusta aiheesta kuin itsetuho ja masennus. Mut tuntuu että on parempi ees jonnekki purkaa niitä ajatuksia. Mulla on ollut samankaltasia blogeja ennenkin mut ne on hukkunu jonnekkin internetin syövereihin, enkä enää niitä ole löytänyt. Blogin ulkoasu ei ole kummoinen sillä en jaksanut tällä kertaa käyttää siihen aikaan. Toivon, että jos ketään kiinnostaa 15 vuotiaan tytön kamppailu masennusta ja ahdistusta vastaan, voisitte liittyä lukijaksi ja kommentoida!

Mutta siis vähän taustoja, kirjoitan eri nimellä kuin mitä oikeasti olen, sillä en halua kenenkään tunnistavan minua. Sen takia en voi myöskään hirveästi yksityiskohtia paljastaa, mutta yritän kertoa asioista silti mahdollisimman ymmärrettävästi. Olen 15 vuotias tyttö, vanhempani ovat eronneet ja isäni on alkoholisti. Olen sairastanut masennusta parisen vuotta, vaikka vakava masennus ilman psykoottisia oireita diagnosoitiin vasta 2013 syksyllä. Välini vanhempiin on aika huono ja on paljon asoita mitkä vaikeuttaa suhdetta kumpaankin suuntaan. Olen aikoinaan joutunut muuttamaan isäni luokse asumaan, koska välit äidin kanssa olivat niin huonot. Viiltelin ensimmäisen kerrran 2011 syksyllä ja kevään 2012 kokonaan. Kesäksi "lopetin" mutta nykyään olen aloittanut sen taas. Käyn mielenterveys lääkärin juttusilla pari kertaa kuukaudessa ja syön kahta eri lääkettä, mutten ole huomanut kummankaan vaikuttavan mitenkään olooni. Seuraavalla kerralla ajattelinkin sanovani, että haluan lopettaa toisen lääkkeistä ja lopettaa käynnit tuolla. Haluan päästä parempaan paikkaan, sillä en saa tuolta mitään apua.

Mutta se siitä, nyt viettelen joululoman viimeisiä päiviä äitini luona ja huomenna matkaan takaisin isälle. Koulu alkaa ylihuomenna ja se ahdistaa todella paljon. Ootan, että pääsen kotiin koska haluan niin kovasti viillellä, tulen kohta hulluksi. Äidin luona se ei onnistu. Mutta päivittelen varmaan huomenna lisää joten huomiseen!