Mä itken. Itken pitkästä aikaa vaan mun pahaa oloa. Yleensä en kykene itkemään vaikka kuinka ahdistaisi, oon vaan niin tyhjä. Yleensä itken vain silloin kun jotain tavallista "dramaattisempaa" tapahtuu. Mut nyt mä itken. Tai ainakin kirjoitan tätä vedet silmissä. Mulla on paha olla. Oon juonut taas. Tällä kertaa yksin. Ja siitä tuli jotenkin niin paljon parempi olo. En ikinä pystyisi kirjoittamaan näitä nimellisenä. Tää tuntuu niin häpeälliseltä. Kuulostan pikkuteiniltä joka valittaa kun kaveri feidas. Oiski niin.. Mä vaan jaksan miettiä sitä miks mullle tapahtuu näitä asioita. En pääse niistä yli. Haluun apua, mut samalla en haluukkaan. En halua mitään erityisjuttuja, ei mun kavereilla oo tämmöstä. Haluun selvitä yksin. Mut mä en vaan selviä. Haluaisin satuttaa itteäni vaan siks et alkasin itkee, en vaan pysty siihen enää kunnolla. Haluun kyynelehtiä kaiken ulos edes hetkeks. Oon varma et se johtuu näistä lääkkeistä, ne tekee musta täysin tyhjän. Inhoon itseeni ja koko mun elämää.
En tiedä saanko itseeni oikeesti enää ikinä kuntoon. Oon nyt kolme vuotta ollu niin pohjalla et olisin oikeesti voinut tappaa itteni millä hetkellä hyvänsä. Ajattelen aina et ei, kyllä mä selviän, haluun tuntea se onnellisuuden. Mut en mä oikeesti tiedä osaanko enää elää normaalia elämää. En osaa päästää menneisyydestä irti. Kelaan niitä aikoja ja tapahtumia koko ajan mun mielessä. Samalla mietin miten paska tuuri mulla on ollut tän kanssa, sitä miten kaikki on koko ajan hajonnut enemmän ja enemmän. Ja kukaan ei tajua sitä, kukaan ei tajua miten muhun sattuu.
.jpg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti