Yksinäisyys, se tunne et sulla ei oikeesti ole ketään joka tajuais sua. Vaikka sulla on ihmisiä ympärillä. Muistan nää viimeset kaks vuotta, jotka itkin sitä kun mulla ei ole kavereita. Pääsin koulusta kotiin ja itkin siellä yksinäisyyttäni. Mulla ei oikeasti ollut ketään kenen kanssa viettää vapaa-aikaa. Nyt vaikka oon tutustunut uusiin ihmisiin joiden kanssa hengailen päivittäin, itken samaa asiaa. Sitä kun mulla ei ole paikkaa täällä, en ole kenellekkään se tärkein ystävä. Haluaisin jäädä makoilemaan sänkyyn koko loppu lomaksi. Mut sit itkisin sitä kun en tee mitään. Tai itkisin ja itkisin, en mä osaa enää edes itkeä. Mulla on niin tyhjä olo. Mulla on ikävä sitä kaikkea minkä oon menettänyt. Tämmöisten asioiden kautta oon oppinut kunnioittaan ja arvostaan asioita joita mulla on. Niinkin normaali asia kuin viikonlopun vietto perheen kanssa.. Se ajatus ettei niin tule enää koskaan käymään. Vaikka mun sisarukset ja äiti on muualla, se oli mulle silti perhe. Ne ihmiset keiden kanssa jaoin arkeni. Mulla ei oo enää sitä normaalia rutiinia. Se kun tiedän etten voi mennä soittelemaan pianoa milloin tekee mieli tai puhumaan siskojen ja veljien kanssa, se syö mua niin paljon. Miten tää eroahdistus voi olla näin kova vaikka toinen osapuoli ei ollu mulle edes mitään sukua. Oon jo kerran kokenut sen kun ihan omat vanhemmat eroaa, sit tää. Tää tuntuu aivan yhtä pahalta.
Tunnen itseni niin säälittäväks ku roikun menneissä. Sit myöhemmin ikävöin niitä hetkiä mitä en sillon arvostanut ja missä hetkissä en ollut läsnä. Inhoon mun elämää, suren mun isän puolesta joka on nyt yksin kun mäki oon koko ajan menossa. Ryyppään ja valehtelen sille päin naamaa. Poltan tupakkaa ja pilaan elämääni. Oon kyllästynyt tähän. Haluun pois täältä, kokonaan pois. Inhoon näitä ihmisiä ja oon niin täynnä tätä kaikkea.
.jpg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti