Tiedättekö sen tunteen, kun teillä on joku ihminen elämässä, semmonen jota kohtaan tunteet on tosi ristiriitaset. Et rakasta sitä etkä välttämättä tunne niin paljon vetovoimaa häntä kohtaan kun voisi olettaa, mutta et halua päästää irti. Haluut pitää kii siitä hyvästä mikä siitä kuitenkin seuraa. Mulla oli tämmöinen ihminen mun elämässä. Se oli ihminen johon en voinut luottaa enkä kuvitellakaan saavuttavani jotain vakavaa, mutta se ihminen sai mut nauraan. Sen ihmisen läheisyys tuntui hyvältä. Ja mä menetin sen. Oonhan mä sitä itsekin tässä miettinyt, mutta se kun tiiät et se on nyt oikeesti loppu.. se sattuu. En mä sitä edes niin paljon murehdi, ollaanhan me vielä tosi hyviä kavereita. Se pieni kipinä on silti poissa.
Mua ahdistaa kaikki muu. Siis ihan kaikki. Jokainen asia ja tilanne mun elämässä tuntuu nyt niin vaikeelta ja jotenkin häpeälliseltä. En kestä olla minä. Ihan oikeesti, oon niin kyllästynyt näihin tunteisiin ja ahdistukseen. Haluan kuolla. En jaksa enää.
Sorruin myös viiltämään pitkästä aikaa. Viimeksi joskus pari viikkoa sitten. Inhoon itseeni. Oon niin hukassa tän kaiken kanssa, en tiedä mitä reittiä mun pitäis lähtä kulkemaan. Kaikkialla on pelkkää mustaa, ei missään mitään valoa. Ei merkkiä miten mun pitäis toimia, kukaan ei auta mua. Oon yksin, ihan hukassa. Haluisin alottaa mun elämän uudelleen. Tehdä kaikki jutut eri lailla. Reagoida tilanteisiin eri tavalla. Muuttaa asoita niin ettei ne olis nyt niin vaikeita. Ne on niin solmussa just nyt. Niin solmussa et mun pää hajoo jos yritänkään aukoa niitä solmuja.
.jpg)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti