16.7.2014

Anteeks todella paljon etten oo kirjotellu. Mulla ei oo jotenkin aikaa tai voimaa semmoseen. Ja tunnen itseni idiootiksi kun en osaa selittää mitä tunnen. Oon viimeksi kirjottanu kauan aikaa sit ennen koulunloppuja. Peruskoulu lusittu, vihdoin. Silti kaipaan sitä tuttua ja turvallista ympäristöä. Siellä tiesi minne mennä ja mistä kaikki luokat löytyy. Siellä mun piti vaan sanoa että paha olo ja olisin päässyt kotiin lepään. Nyt täytyy mennä taas kohti uutta ja pelottavaa asiaa, ammattikoulua, johon ei hakenut kukaan mun tutuistani. Tiedän etten tule pärjäämään. 

Tässä näinkin lyhyessä ajassa kun tää pieni postaustauko on tapahtunut aivan helvetisti asioita, jotka on taas muuttanut mun elämää aivan liikaa. Taas tuli uusi avioero ja sitä kautta muutto. Vaikka mulla oli siellä todella paha olo aloin jotenkin tottua kaikkeen. Totuin siihen miten istun lauantai-illat yksin kotona koneella ja katon tv:stä sarjoja perheen kanssa. Vaikka se aika mitä siellä asuin kamppailin kokonaan masennuksen ja itsetuhoisuuden kanssa, mulla on silti ihan helvetin ikävä sitä. Koska kaikki on taas rikki. Ne pienet kulmat mun elämästä jotka olin saanut liimattua takaisin yhteen hajotettiin. Ja tää oli vielä päätös johon mulla ei ollut mitään valtaa. Mulla on niin paha olo, kohta loma on ohi ja oon taas yksin. Ja tiedän et tuun murtuun. Mulla on ikävä sitä aikaa kun en oikeesti tajunnut mistään mitään. En oo päässy psykologille tai minnekkään muuallekkaan yli kuukauteen. Sen huomaa. Seuraava aika on vasta elokuun puolessa välissä. Ei jumalauta. Ajattelin puhua mun äitipuolen kanssa siitä kuinka haluun oikeesti jotain apua. 

Oon ryypännyt vapusta asti, vähintään kerran viikossa. Lääkkeiden kanssa. Mun elämä on täysi sekasotku. Välillä oksentelen jo parin juoman jälkeen koska mun maksa ei luultavasti kestä enää tätä menoa. Ja tässä yksi kännireissu sitten tein todella pahan virheen, josta tulen luultavasti kärsimään vielä pitkään, pilasin taas osan terveydestäni. Mun elämä on niin helvetin tyhjää, ainoa asia joka siihen tuo jotain sisältöä on humala. Silloin mä en murehdi asioita. Yleensä. Joskus se menee sellaiseksi itsesääliangsti fiilikseks kun juo tarpeeks.

Oon alkanu miettiin miten koko ajan menetän ja menetän ihmisiä ympäriltäni. Ihan tosissaan. Aluks meillä oli koko perhe kasassa, sit tuli avioero. No me jäätiin äidille mut sit pienten seikkojen takia mun ja äidin välit meni täysin paskaksi ja jouduin muuttamaan isälleni. Menetin suurimman osan kavereistani kun ne jäi toiselle puolelle suomea ja samalla normaalin kontaktin sisaruksiin ja äitiin. Myös sukulaiset jäi muualle. Ehdin tottua asumaan hetken aikaa uuden perheen kanssa kunnes nyt sekin hajos. Nyt asun enää yksin isän kanssa. Mitä vittua. Millon tää oikeesti loppuu vai onko tää joku merkki, et tää elämä ei oikeesti kuulu mulle. Haista jumala vittu.