Äitienpäivä on mennyt hyvin. Ärsyttää vaan tää meidän koko perheen ja sukulaisten tilanne, jota ei pysty aivan yhdessä postauksessa selittään jos edes ollenkaan.. Eli aika tavallisella meiningillä mentiin.
Näin käy joka vuosi, vähän ennen kesää mulla tulee se et jotenkin sosialisoidun enemmän, käyn ulkona ja näin mutta mua ahdistaa silti. Kesäisin osaan jotenkin sivuuttaa sen ja tavallaan se vaan pitkittää mun paranemisprosessia. En vaan halua potee sitä kaikkea just sillon kun pitäs saada tehdä kaikkea, elää vapasti ilman ahdistusta ja masentuneisuutta. Sit ku kesä loppuu vaivun taas siihen omaan koomaani, jättäydyn varjoon enkä enää käy ulkona. Tavallaan haluaisin että ois koko ajan syksy, mulla ei ois sitä painetta jotenkin "suorittaa" mun elämää, elää normaalia mun ikästen elämää, vähän rellestää pitkin kyliä. Haluaisin vaan maata kotona ja katsoa synkkää maailmaa, kun ulkona sataa ja pimeä tulee aikaisin. Mutta paineet tulee silti ja sitä myötä ahdistus. En osaa käsitellä mun tunteita yhtään. Enkä enää oikein itekkään saa ajatuksiani kiinni. Ärsyttää vaan kun näin käy _aina_, haluan elää siinä mun pahassa olossa, se on niin turvallinen, mutta samalla taas parantua ja oikeesti alkaa elää mun elämää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti