Pakko oli tulla kirjottaan kun ei oo mitää muutakaan. Mun pää on iha sekasin. Mua pelottaa se psykologi, toisaalta haluisin et se ottaa mut tosissaan eikä oo vaan sillai "voivoi.. no yritäppäs pärjätä" niin ku joskus ku en ihan aina sille totuutta kertonut, mut toisaalta en haluis et joutusin mihinkään. Oon miettiny ihan oikeesti itsemurhaa, kaikkein eniten mua täs karmii se miten tyynesti suhtaudun siihen. Ihan ku se ei ois mitään. En vain oikeesti nää sitä valoa tunnelin päässä, en pysty ajattelemaan mun tulevaisuutta, en vaan nää itteäni elossa ees ens kesänä. Onko mun aika oikeesti tullu. Söikö tää mut näin nopeesti elävältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti