10.8.2014

Anteeks tää parin viikon tauko taas. On vaan sattunu kaikenlaista. Oon kiertäny nyt päihdeasemat ja sairaalat läpi. Pian on sossupalaveri. Huostaanotto oli jo lähellä ja yks päivä menin pakkolähetteellä mielisairaalaan, mut sinne ku päästiin niin todettiin et osastolle ei nyt pakkohoidon kriteerit riitä ja en tosiaan ite sinne halunnu joten nyt oon vaan ollu kotona. Me katotaan miten tää lähtee sujuun yms. Saan myös oman tukihenkilön ja ens viikolla on palaveri mun hoitotiimin kans. Et tiivistettynä tämmönen loppukesä on ollu. Huomenna alkaa koulu, en vaan jaksais. Kesä meni aivan liian nopeesti. Väsyttää jo lääkkeitten takia sen verran et pakko mennä nukkumaan.

23.7.2014

Tiedättekö sen tunteen, kun teillä on joku ihminen elämässä, semmonen jota kohtaan tunteet on tosi ristiriitaset. Et rakasta sitä etkä välttämättä tunne niin paljon vetovoimaa häntä kohtaan kun voisi olettaa, mutta et halua päästää irti. Haluut pitää kii siitä hyvästä mikä siitä kuitenkin seuraa. Mulla oli tämmöinen ihminen mun elämässä. Se oli ihminen johon en voinut luottaa enkä kuvitellakaan saavuttavani jotain vakavaa, mutta se ihminen sai mut nauraan. Sen ihmisen läheisyys tuntui hyvältä. Ja mä menetin sen. Oonhan mä sitä itsekin tässä miettinyt, mutta se kun tiiät et se on nyt oikeesti loppu.. se sattuu. En mä sitä edes niin paljon murehdi, ollaanhan me vielä tosi hyviä kavereita. Se pieni kipinä on silti poissa.

Mua ahdistaa kaikki muu. Siis ihan kaikki. Jokainen asia ja tilanne mun elämässä tuntuu nyt niin vaikeelta ja jotenkin häpeälliseltä. En kestä olla minä. Ihan oikeesti, oon niin kyllästynyt näihin tunteisiin ja ahdistukseen. Haluan kuolla. En jaksa enää.

Sorruin myös viiltämään pitkästä aikaa. Viimeksi joskus pari viikkoa sitten. Inhoon itseeni. Oon niin hukassa tän kaiken kanssa, en tiedä mitä reittiä mun pitäis lähtä kulkemaan. Kaikkialla on pelkkää mustaa, ei missään mitään valoa. Ei merkkiä miten mun pitäis toimia, kukaan ei auta mua. Oon yksin, ihan hukassa. Haluisin alottaa mun elämän uudelleen. Tehdä kaikki jutut eri lailla. Reagoida tilanteisiin eri tavalla. Muuttaa asoita niin ettei ne olis nyt niin vaikeita. Ne on niin solmussa just nyt. Niin solmussa et mun pää hajoo jos yritänkään aukoa niitä solmuja. 

22.7.2014

Mä itken. Itken pitkästä aikaa vaan mun pahaa oloa. Yleensä en kykene itkemään vaikka kuinka ahdistaisi, oon vaan niin tyhjä. Yleensä itken vain silloin kun jotain tavallista "dramaattisempaa" tapahtuu. Mut nyt mä itken. Tai ainakin kirjoitan tätä vedet silmissä. Mulla on paha olla. Oon juonut taas. Tällä kertaa yksin. Ja siitä tuli jotenkin niin paljon parempi olo. En ikinä pystyisi kirjoittamaan näitä nimellisenä. Tää tuntuu niin häpeälliseltä. Kuulostan pikkuteiniltä joka valittaa kun kaveri feidas. Oiski niin.. Mä vaan jaksan miettiä sitä miks mullle tapahtuu näitä asioita. En pääse niistä yli. Haluun apua, mut samalla en haluukkaan. En halua mitään erityisjuttuja, ei mun kavereilla oo tämmöstä. Haluun selvitä yksin. Mut mä en vaan selviä. Haluaisin satuttaa itteäni vaan siks et alkasin itkee, en vaan pysty siihen enää kunnolla. Haluun kyynelehtiä kaiken ulos edes hetkeks. Oon varma et se johtuu näistä lääkkeistä, ne tekee musta täysin tyhjän. Inhoon itseeni ja koko mun elämää.

En tiedä saanko itseeni oikeesti enää ikinä kuntoon. Oon nyt kolme vuotta ollu niin pohjalla et olisin oikeesti voinut tappaa itteni millä hetkellä hyvänsä. Ajattelen aina et ei, kyllä mä selviän, haluun tuntea se onnellisuuden. Mut en mä oikeesti tiedä osaanko enää elää normaalia elämää. En osaa päästää menneisyydestä irti. Kelaan niitä aikoja ja tapahtumia koko ajan mun mielessä. Samalla mietin miten paska tuuri mulla on ollut tän kanssa, sitä miten kaikki on koko ajan hajonnut enemmän ja enemmän. Ja kukaan ei tajua sitä, kukaan ei tajua miten muhun sattuu.

20.7.2014

Mua vituttaa. Mun porukat tietää et oon ahdistunut ja masentunut ja mä tiedän että voin helpottaa sitä alkoholilla. Silti ne jyrkästi kieltää sen. Mulle riittää pari bisseä, se et saan edes maistaa sen. Siitä tulee jo niin paljon parempi olo. Mun pää hajoo, en kestä olla selvin päin. Tänään loppu neljän päivän putki ja mua kuumottelee. Vielä neljä päivää ja pääsen juomaan. Silloin kukaan ei oo vahtimassa mua. Oon istunut koko päivän himassa, en jaksa liikkua tai mitään. Kukaan ei kaipaa mua. Mua väsyttää ja ahdistaa. En pysty itkemään. Haluun vaan pois. Onneks mulla on röökiä. Ja huomenna saan kaljaa. Mut ne pitää säästää. Yhden voisin juoda.. Jopa mun poikaystävä kieltää mua juomasta ja sanoo ettei se jaksa katella sitä. Vittu kukaan ei tajua mua, kukaan ei tajuu miten mua ahdistaa. Mulle jopa ehdotettiin osastoa tän takia. Mitä vittua.

17.7.2014

Yksinäisyys, se tunne et sulla ei oikeesti ole ketään joka tajuais sua. Vaikka sulla on ihmisiä ympärillä. Muistan nää viimeset kaks vuotta, jotka itkin sitä kun mulla ei ole kavereita. Pääsin koulusta kotiin ja itkin siellä yksinäisyyttäni. Mulla ei oikeasti ollut ketään kenen kanssa viettää vapaa-aikaa. Nyt vaikka oon tutustunut uusiin ihmisiin joiden kanssa hengailen päivittäin, itken samaa asiaa. Sitä kun mulla ei ole paikkaa täällä, en ole kenellekkään se tärkein ystävä. Haluaisin jäädä makoilemaan sänkyyn koko loppu lomaksi. Mut sit itkisin sitä kun en tee mitään. Tai itkisin ja itkisin, en mä osaa enää edes itkeä. Mulla on niin tyhjä olo. Mulla on ikävä sitä kaikkea minkä oon menettänyt. Tämmöisten asioiden kautta oon oppinut kunnioittaan ja arvostaan asioita joita mulla on. Niinkin normaali asia kuin viikonlopun vietto perheen kanssa.. Se ajatus ettei niin tule enää koskaan käymään. Vaikka mun sisarukset ja äiti on muualla, se oli mulle silti perhe. Ne ihmiset keiden kanssa jaoin arkeni. Mulla ei oo enää sitä normaalia rutiinia. Se kun tiedän etten voi mennä soittelemaan pianoa milloin tekee mieli tai puhumaan siskojen ja veljien kanssa, se syö mua niin paljon. Miten tää eroahdistus voi olla näin kova vaikka toinen osapuoli ei ollu mulle edes mitään sukua. Oon jo kerran kokenut sen kun ihan omat vanhemmat eroaa, sit tää. Tää tuntuu aivan yhtä pahalta.

Tunnen itseni niin säälittäväks ku roikun menneissä. Sit myöhemmin ikävöin niitä hetkiä mitä en sillon arvostanut ja missä hetkissä en ollut läsnä. Inhoon mun elämää, suren mun isän puolesta joka on nyt yksin kun mäki oon koko ajan menossa. Ryyppään ja valehtelen sille päin naamaa. Poltan tupakkaa ja pilaan elämääni. Oon kyllästynyt tähän. Haluun pois täältä, kokonaan pois. Inhoon näitä ihmisiä ja oon niin täynnä tätä kaikkea.

16.7.2014

Anteeks todella paljon etten oo kirjotellu. Mulla ei oo jotenkin aikaa tai voimaa semmoseen. Ja tunnen itseni idiootiksi kun en osaa selittää mitä tunnen. Oon viimeksi kirjottanu kauan aikaa sit ennen koulunloppuja. Peruskoulu lusittu, vihdoin. Silti kaipaan sitä tuttua ja turvallista ympäristöä. Siellä tiesi minne mennä ja mistä kaikki luokat löytyy. Siellä mun piti vaan sanoa että paha olo ja olisin päässyt kotiin lepään. Nyt täytyy mennä taas kohti uutta ja pelottavaa asiaa, ammattikoulua, johon ei hakenut kukaan mun tutuistani. Tiedän etten tule pärjäämään. 

Tässä näinkin lyhyessä ajassa kun tää pieni postaustauko on tapahtunut aivan helvetisti asioita, jotka on taas muuttanut mun elämää aivan liikaa. Taas tuli uusi avioero ja sitä kautta muutto. Vaikka mulla oli siellä todella paha olo aloin jotenkin tottua kaikkeen. Totuin siihen miten istun lauantai-illat yksin kotona koneella ja katon tv:stä sarjoja perheen kanssa. Vaikka se aika mitä siellä asuin kamppailin kokonaan masennuksen ja itsetuhoisuuden kanssa, mulla on silti ihan helvetin ikävä sitä. Koska kaikki on taas rikki. Ne pienet kulmat mun elämästä jotka olin saanut liimattua takaisin yhteen hajotettiin. Ja tää oli vielä päätös johon mulla ei ollut mitään valtaa. Mulla on niin paha olo, kohta loma on ohi ja oon taas yksin. Ja tiedän et tuun murtuun. Mulla on ikävä sitä aikaa kun en oikeesti tajunnut mistään mitään. En oo päässy psykologille tai minnekkään muuallekkaan yli kuukauteen. Sen huomaa. Seuraava aika on vasta elokuun puolessa välissä. Ei jumalauta. Ajattelin puhua mun äitipuolen kanssa siitä kuinka haluun oikeesti jotain apua. 

Oon ryypännyt vapusta asti, vähintään kerran viikossa. Lääkkeiden kanssa. Mun elämä on täysi sekasotku. Välillä oksentelen jo parin juoman jälkeen koska mun maksa ei luultavasti kestä enää tätä menoa. Ja tässä yksi kännireissu sitten tein todella pahan virheen, josta tulen luultavasti kärsimään vielä pitkään, pilasin taas osan terveydestäni. Mun elämä on niin helvetin tyhjää, ainoa asia joka siihen tuo jotain sisältöä on humala. Silloin mä en murehdi asioita. Yleensä. Joskus se menee sellaiseksi itsesääliangsti fiilikseks kun juo tarpeeks.

Oon alkanu miettiin miten koko ajan menetän ja menetän ihmisiä ympäriltäni. Ihan tosissaan. Aluks meillä oli koko perhe kasassa, sit tuli avioero. No me jäätiin äidille mut sit pienten seikkojen takia mun ja äidin välit meni täysin paskaksi ja jouduin muuttamaan isälleni. Menetin suurimman osan kavereistani kun ne jäi toiselle puolelle suomea ja samalla normaalin kontaktin sisaruksiin ja äitiin. Myös sukulaiset jäi muualle. Ehdin tottua asumaan hetken aikaa uuden perheen kanssa kunnes nyt sekin hajos. Nyt asun enää yksin isän kanssa. Mitä vittua. Millon tää oikeesti loppuu vai onko tää joku merkki, et tää elämä ei oikeesti kuulu mulle. Haista jumala vittu.

11.5.2014

Äitienpäivä on mennyt hyvin. Ärsyttää vaan tää meidän koko perheen ja sukulaisten tilanne, jota ei pysty aivan yhdessä postauksessa selittään jos edes ollenkaan.. Eli aika tavallisella meiningillä mentiin. 

Näin käy joka vuosi, vähän ennen kesää mulla tulee se et jotenkin sosialisoidun enemmän, käyn ulkona ja näin mutta mua ahdistaa silti. Kesäisin osaan jotenkin sivuuttaa sen ja tavallaan se vaan pitkittää mun paranemisprosessia. En vaan halua potee sitä kaikkea just sillon kun pitäs saada tehdä kaikkea, elää vapasti ilman ahdistusta ja masentuneisuutta. Sit ku kesä loppuu vaivun taas siihen omaan koomaani, jättäydyn varjoon enkä enää käy ulkona. Tavallaan haluaisin että ois koko ajan syksy, mulla ei ois sitä painetta jotenkin "suorittaa" mun elämää, elää normaalia mun ikästen elämää, vähän rellestää pitkin kyliä. Haluaisin vaan maata kotona ja katsoa synkkää maailmaa, kun ulkona sataa ja pimeä tulee aikaisin. Mutta paineet tulee silti ja sitä myötä ahdistus. En osaa käsitellä mun tunteita yhtään. Enkä enää oikein itekkään saa ajatuksiani kiinni. Ärsyttää vaan kun näin käy _aina_, haluan elää siinä mun pahassa olossa, se on niin turvallinen, mutta samalla taas parantua ja oikeesti alkaa elää mun elämää.